Myöhäinen vapputarina

 Kuvatarinan jatkotoimenpiteet, eli osa 3!

Heissulivei! Tänään palaan uuden kuvatarinaosan kanssa. Pakko myöntää, että en ollut aivan varma, mitä tästä tulisi. Kuvasin monessa erässä, ja osa ideoista ei toiminutkaan kuvana, tai yrittäessäni kirjoittaa niistä. Tämä on hiukan tilkkutäkkimäinen, mutta ei anneta sen haitata. Saamme tosiaankin tietää tässä osassa enemmän Tohvesta, sekä nähdä Mein ja Peikkolin dynamiikkaa.

Osa 3:

Vauhkoa Vappumenoa

On vappu. Peikkoli ja Mei ovat kerääntyneet kotitalonsa takaosan portaille nauttimaan auringosta ja munkeista. Munkkien makeus ja raikkaan ruohon tuoksu huokuu kaikkialla.

Auringonsäteet kuumentavat hiukset lämpimiksi, joten Peikkoli on pukenut kesäasusteet päälleen - nimittäin aurinkolipan. 

"Mikset sinä muuten ole niissä opiskelijatapahtumissa?" utelee Peikkoli Meiltä hämmentyneenä. 

"Minäpä kuule olen juhlinut jo viikonpäivät, ei sitä enää jaksa", toteaa Mei huvittuneena.

"Sitä paitsi joskus on mukava olla rauhallisuudessa", hän jatkaa.

"Ahaa. Sinä siis vietät aikaasi mieluummin minun kanssani!" sanoo Peikkoli kiusoitellen.

"Unta näet. Minun pitää vain vahtia sinua, ettet järjestä huimia vappubileitä, aiheuta samalla vesivahinkoa, sekä käytä yhteisiä vuokrarahojamme uhkapeleihisi..." Mei puuskahtaa, tosin silti huvittuneena.

"Hah, tunnet minut hyvin, vaikkemme ole olleet kämppiksiä edes kauaa", naurahtaa Peikkoli.

Hiljaisuus laskeutuu. Ei epämiellyttävä, ei kiusallinen, vaan pohtiva. 

"Kuvittelenko vain, vai onko mielesi päällä jotain ?" kysyy Peikkoli.

Rehellisesti Mei on yllättynyt, että Peikkolin tunnetaidot tai aivotoiminta kykenevät asitimaan moisia signaaleja. Jokin hänessä kuitenkin saa tunnustamaan totuuden:

"Vuosi sitten, vappuna. Minä... No, minä tapasin erään henkilön. Erään erityisen henkilön. Se sattui päättymään ikävästi. Ihan liian ikävästi. Yhdistän vain vapun häneen. Hah, toivottavasti en ikuisesti".

"Ymmärrän. Tämä on siis suruaika. Suosittelen kokeilemaan karaokea. Minä teen niin aina, kun on suruaika", neuvoo Peikkoli.

"Auts, sinun karaokelauluasi en haluaisi kuulla", tokaisee Mei.

Samaan aikaan hahmo lähestyy talon takapihaa. Vanhan Peikon hahmo.

Mei ja Peikkoli ovat täysin tietämättömiä tämän kutsumattoman vieraan saapumisesta, kunnes kuulevat toitotetun sanoman.

"Hei Peikkoli! Hei Peikkolin kämppis! Minä tulin nyt käymään, kun ette pitäneet ikinä kunnon tupareita!" huutaa Tohve iloisesti.

"Voi ei", vaikertaa Peikkoli.

"Mitä? Kuka ihme tuo on?" kysyy Mei vähintäänkin huolestuneena.

"Se on minun äitini. Hullu peikko", sanoo Peikkoli.

"Jaahas. Emme varmaan hänestä eroon pääse, eli parempi vain kärsiä läpi", toteaa Mei.

"Mitäs te täällä?!" Tohve utelee liiankin innokkaasti.

"Puhumme suruajasta, hiukan arasta aiheesta..." sanoo Peikkoli yrittäen vihjata Tohvelle hetken olevan huono. 

"Ai jaha. Minäpä tiedän siitä kaiken ja enemmän!" kertoo Tohve itsevarmasti.

"Minullapa on siitä ihan tarinakin", hän jatkaa.

Kuten tapoihin kuuluu, esittäytyvät hän ja Mei toisilleen. Tohve ei silti malta odottaa, vaan aloittaa tarinansa, vasten kaikkien muiden tahtoa.

---

"Voi kuule, olin minä aviossa, kauan sitten, hyvin kauan. Oli se ihan virkistävää oman aikansa", virkkoo Tohve.

"Olitko todella? Mihin se päättyi? Kuinka kauan olitte naimissa?" tiedustelee Mei. 

"Annas kun kerron kaiken alusta asti", alkaa Tohve kertoa.

"Se kaikki alkoi kymmeniä vuosia sitten, eräässä lämpimässä paikassa"

"Olin nuori, ja nuoruudesta humaltuneena olin käyttänyt kaiken opintolainani halpaan - mutta mielestäni kyllä hyvään - ulkomaanmatkaan. Helle oli turruttava, mutta rakastin nähdä vanhoja rakennuksia ja tuntea olevani vapaa kaikesta. Kukaan ei tuntenut minua, minun ei pitänyt olla mitään kenellekään. Voihan, silloin minulla oli vielä kaunis, tumma ja tuuhea peikonharja..."

"Kulttuuri ja taide olivat mielenkiintoisia asioita, tottahan toki olivat, mutta välillä kaipasin vähän perinteistä hauskanpitoa. Silloin suuntasin rannalle tai uima-altaaseen."

"Minulla oli hieno hotpinkki uima-asu, jonka muistan vieläkin."

"Ja siellä, hengenpelastajana, oli Magnus. Peikko, josta oli tuleva minun aviomieheni. Vaikka rehellisesti ajattelin että ehkä tästä tulisi vain kepeä kesäromanssi, ihan vain ajan kuluksi. Mutta siellä hän seisoi. "

"Hänelläkin oli hotpinkki uima-asu. Meitä yhdisti jo valmiiksi tappavan hyvä tyylitaju.

Mitkä olivat ensisanamme toisillemme? Rehellisesti, minä en tiedä, saati muista, taikka välitä. Jokin hämärähkö muisto aivojeni vintiltä kertoo Magnuksen ehkä sanoneen jonkin huonon iskurepliikin. Jotain se hömelö numerostani puhui. Hänellä oli ne koomiset viikset, sen muistan elävästi."

"Jotain ratkiriemuksta tai filmaattisen fiksua sen täytyi olla, koska lähdin hänen mukaansa. Minulle selvisi että hän oli Tanskasta kotoisin. Hän oli lähtenyt kesäksi työskentelmään muualle, elämän nälkäisenä. Meitä yhdisti halu nähdä maailmaa ja halu olla vapaita, mikä oli omalla tavallaan ironista. Mutta ehkä vapaus on jotain muuta, kuin sitä, ettei ole kenessäkään kiinni. Ehkä vapaus on sitä, että saa valita, kenen luona on"

"No jaa, en pitkästytä teitä kertomalla joka ikistä asiaa, mitä tapahtui", toteaa Tohve aikeissa lopettaa tarinansa.

"Johtuu varmaan siitä, että hän on unohtanut jo yli puolet", tokaisee Peikkoli.

"Eipä johdu", haastaa Tohve, alkaen jatkaa kertomustaan Magnuksesta.

"Hän seurasi minua Suomeen. Tanskalaisena hän sopeutui nopeasti. Minä opiskelin tanskaa ja hän suomea, me täydensimme ja opetimme toisiammme. Arki oli mukavaa, turvallista, ja täynnä rakkautta, sekä pyöräretkiä. Ei todellakaan sitä, mitä olin etsinyt, mutta loppujen lopuksi sellaista, joka sai minut onnelliseksi. Magnus ei ikinä halunnut kahlita minua. Puuhasin omia juttujani, ja hän omiaan. Se oli tervettä, ainakin jos minulta kysytään."

"Me myös matkustelimme aika ajoin. Muistan matkamme Lontooseen. Näimme Big Benin. Siihen muuten liittyy hauska tarina. Pienin villikarhunpoikanen oli silloin vapaana Joku oli yrittänyt kuljettaa sen laittomasti myytäväksi eläintarhaan saadakseen kovan hinnan sen myymisestä. Karhunpoika oli kuitenkin päässyt vapaaksi ja paennut. Magnus törmäsi kyseiseen karhunpoikaaan myöhään juna-asemalla ja arvaatteko, miksi hän sitä luuli?! Hän totta vie luuli tormänneensä PADDINGTONIIN! Halusi vielä silittää.. Onneksi minä soitin eläintensuojeluun ja hoidin homman. Saatte luvan uskoa, että Magnusta en päästänyt silmistäni enää kertaakaan sen reissun aikana!"

"Tosiaan, se Big Benin näkeminen ja Lontoo ovat yksiä rakkaimmista muistoistani. Aurinko laski ja me ihailimme maailmaa. Yleensä täynnä vilskettä oleva Lontoo tuntui rauhalliselta. Olisin ollut onnelinen hänen kanssaan missä vain, mutta oli mukavaa olla juuri siinä."

"Sanottakoon vielä se, että vaikka kuinka vanha olisin, en silti osaa kertoa minkäänlaista kaiken kattavaa totuutta tai faktatieota rakkaudesta. Osaan silti kertoa jokaikisen asian Magnuksesta. Tiedän - siis tiesin - miten hän reagoisi eri asioihin, mitä hänen äänenpainonsa tarkoittivay. Sellaisen oppii vasta, kun on elänyt jonkun kanssa niin pitkään, kasvanut yhdessä."

"Jos jotain, niin kiitollinen minä tulen aina olemaan. Meille kaikille koittaa elämämme syksy. Magnukselle se vain koitti aikaisin, niin sydäntäsärkevän aikaisin. Se oli sydänkohtaus."

"Voi, olen niin pahoillani Tohve", sanoo Mei surua äänessään.

"Ajalla on kyky parantaa ne haavat, joihin järki ei kykene. Silloin oli heinäkuu. Paahtava heinäkuu. Me tapasimme ensimmäisen kerran heinäkuussa, hassua. Magnus sai sydänkohtauksensa auttaessaa napurissamme asuvaa ikäihmistä kantamaan pokeripöytiä kotiinsa. Hänellä oli tapana järjestää pokerinpeluujuhlia. Kyseinen rouva tuli pahoittelemaan ja osoittamaan surunvalittelunsa minulle. En muista tosin siitä yhtään mitään, olin niin sumussa, niin sekaisin sen jälkeen."

---

Siihen päättyy Tohven tarina, jättäen muut pyyhkimään kyyneliään, sekä Tohven tuoman piirakan täysin koskemattomaksi.

 -----------------

Siinäpä tarinaa kerrakseen. Kertokaa toki, mikä mielipide jäi. Kokeilin hiukan erilaista tyyliä.