Tarina jatkuu ja Tohve on pelastava enkeli

Moikkelis!

Mitä on tämä postaustahti?! No, tässäpä uusi osa tarinaa, jälleen. 

Tarinan miljöölle piti keksiä nimi, ja aloinpahan pohtia sitten. Jostain syystä Vihervaaran Anne pyöri mielessäni, ja Viher-alkuinen nimi kuulosti hauskalta. Mieleen sitten pälkähti Vihermäki, joka kuulosti aivan upealta. Googlasin nimen ja tajusin, että Suomestahan löytyy aivan oikea tämän niminen paikka, vaikken sitä ensiksi tajunnutkaan. Sanottakoon siis, että tässä esiintyvä Vihermäki on täysin fiktiivinen ja kaikki siellä oleva on itsekeksittyä.

(Näyttääpä, että postauksen teksti- ja kuvakenttiä reunustava valkoinen neliö jatkuu tässäkin, pahoittelut!)

 Osa 7: Pelastava Tohve

Evastiina Kyöpelin ensimmäiset viikot olivat olleet enimmäkseen totuttelua. Ihmisille tyypilliset supermarketit erosivat jossain määrin noitien puodeista, joista löytyi mitä ihmeellisimpiä makunautintoja. Ihmisten keksinnöt olivat hänestä mielenkiintoisia, varsinkin tonnikala kiehtoi häntä erityisesti. Hänen kotikylässään lihaa säilöttiin kuivattamalla, ei laittamalla metalliseen nestepurkkiin. Kalapuikotkin olivat kiinnostavia.

Erilaisuus tuntui virkistävältä, eikä Evastiina ainakaan uskonut olevansa liian silmiinpistävä. Kukaan ei häntä katsoessaan voisi arvata, ettei hän kuulunut Vihermäelle.  

Hän piti musiikista, elokuvista, sekä liikennevaloista. Eniten hän kuitenkin rakasti ihmisten tarkkailua. Sitä, miten nuo taiatta elävät olennot ratkaisivat ongelmansa. Hän rakasti katsella ihmisiä ja arvella heidän elämäntarinoitaan. Miettiä, mitähän kukakin ajatteli. 

Aina välillä orpouden tunne kiiri hänen kamariinsa. Hän pyrki pakenemaan sitä lähtemällä kävelemään ympäriinsä. Väkijoukon keskellä hän ei ainakaan ollut täysin yksin, vaikkei kukaan hänelle puhunut. Silloin hän kykeni vain katselemaan. Usein sama ystäväporukka kulki hänen ohitseen. Milloin matkalla elokuviin, toistensa luokse tai joskus istuskelemassa piknikillä puistossa – Evastiina näki heidät usein. Joka ikinen kerta hän unelmoi, että voisi kuulua johonkin samalla tavalla, kuin nuo ystävykset. 

---

Eräänä lauantaina hän pysähtyi katselemaan Tohven Tavara- nimisen liikkeen mainoskylttiä. Kirpputori, josta löytyisi sloganin mukaan “mitä tahansa”. Kiehtovaa, pohti Evastiina astuessaan sisään.  

Tavaraa tosiaan riitti. Vanhoja sohvia, nojatuoleja, kuluneita pöytiä. Aivan kaikkea, mitä kukaan voisi ikinä etsiä.

Vaatteita oli rekeissä ympäri putiikkia. Jonkinlainen kahvila-osakin löytyi. Koko paikka oli hullunkurinen, mutta herttaisen oloinen, eikä Evastiina voisi väittää, ettei tarvinnut huonekaluja. Niinpä hän kuljeskeli ympäriinsä ihmetellen kaikkea. 

Erityisesti mintunvihreä tuoli kiehtoi häntä. Se näytti mukavalta, ja voisi hyvinkin mahtua hänen yksiöönsä.

Sitä tutkiessaan hän kuuli äänen: 

“Eikö olekin hieno? Lähtee vain neljällä eurolla jos liityt kanta-asiakkaaksi!” 

Vanha mummo, joka näytti hiukan erikoiselta, hymyili ystävällisesti Evastiinalle. Evastiina hämmentyi, muttei pelästynyt. 

“Niinkö, sepäs sattui. Minä vain... Muutin juuri, ja en tiedä, miten saisin siirrettyä sen asuntooni...” Evastiina virkkoi. Mielessään hän pohti, että taikuuden avulla homma olisi hoidettu, mutta silminnäkijöiden riski oli liian suuri. Ei taikuutta tähän hätään.  

“Kuulepas, sinä vaikutat niin mukavalta, että voin pyytää apureitani siirtämään sen”, toitotti Tohve iloisesti. “Heillä kyllä kestää hetki, ovat hoitelemassa yhtä aiempaa keikkaa” 

“Oi, onpa ihanaa, kiitos valtavasti”, sanoi Evastiina tuntien syvää kiitollisuutta mummon ystävällisyydestä. 

                                    “Kyllä sitä hädässä autetaan. Minä olen muuten Tohve” 

“Minä Evastiina” 

“Onpas hauska nimi. Minä tunsin nuoruudessani yhden Eevan. Hän oli hauska tyyppi, ennusteli aina kaikille. Väitti minun voittavan lotossa, mutta eipä ole tullut voitettua.” 

“Ohhoh, aikamoinen tyyppi” 

“Olihan hän, oli todellakin. En tiedä mitä hänelle nykyään kuuluu. Sinä muuten muistutat minua itsestäni nuoruudessani. Minulla oli aikoinaan tumma, tuuhea tukka. Upea harja.” 

“Voi niinkö? Onpa hassu sattuma” 

“Mistäspäin sinä tulet” 

Evastiina puree huultaan. Mitä hän voi sanoa? Ei ainakaan totuutta. 

“En minä niin kaukaa, ihan tuolta naapurikunnasta”. Valhe. Evastiina ei edes tiedä, mitä naapurikuntia Vihermäellä on. 

“Jaahas, opiskelija lienet? Kannattaa muuten vilkaista näitä kattiloitani, huomaan että ainakin yksi on jo tarttunut mukaasi!”

 

“niinhän minä, muutin vasta vähän aikaa sitten. Uusi kaupunki”, sanoo Evastiina hypistellen kattiloita.

“Onko sinulla tarvetta työlle? Minun apurini ovat niin patalaiskoja...” 

“Totta kai, eivät nämä tuet mihinkään riitä” 

“Selvä, se on sitten sovittu.”

"Voi kiitos Tohve, et todellakaan tiedä, kuinka paljon tämä merkistee minulle", kiittelee Evastiina liikuttuneena.

"Eipä mitään. Kuten sanottu, tarvitsen työntekijöitä kipeästi."

Evastiina Kyöpeli onnistui vahingossa saamaan työpaikan. Ei paha diili. Ehkä Vihermäki todella tulee olemaan hänen paikkansa. Ehkä jopa kotinsa. Ehkä.